Uskalla poksauttaa kupla

Muutamissa blogin teksteissä olen ottanut jo esille itsekriittisyyden, häpeän ja vertailemisen, jotka ovat oman kokemukseni mukaan olleet negatiivisena koettuja tunteita ja hidastaneet siten musiikillista matkaani. Tämä kaikki tiivistyy eritoten esiintymistilanteessa. Silloin musiikkikuplan seinät ovat itselläni ainakin vahvimmillaan, ja tunnen olevani jumissa sen sisällä.

Puhun musiikkikuplasta. Monet ovat puhuneet kuinka heillä on ammatittiminä ja sen ulkopuolella oleva "muun elämän" minä. Olen nähnyt jonkin verran puhetta (etenkin viime aikoina) myös siitä, kuinka emme ole yhtä kuin ammattimme, opiskelumme tai sen kautta tulleet saavutukset. Olemme ihmisinä kokonaisuuksia ja meissä on monia eri osa-alueita eivätkä ne ole täysin irrallaan toisistaan eikä niistä vain yksi ole ylitse muiden, arvottamassa meitä. Itselläni on kuitenkin muodostunut ainakin kaksi välillä vahvaakin erillistä kuplaa, mikä aiheuttaa sen, että toisessa niistä olen useimmiten rennosti oma itsevarma itseni, mutta toisessa olen helposti epävarma ja annan vallan tunteille sekä omille syyttäville ajatuksille.

Minun epävarmuuskuplani olen nimennyt musiikkikuplaksi. Se on musiikkiminä: viulisti-Jenni. Kaikki epävarmuuteni ei toki ole vain musiikkikuplassa ja myös musiikkikupla on muutakin kuin vain epävarmuuteni tai minä viulistina. Olen kuitenkin (ehkä sekä itseni aiheuttamana että myös koulutuksen/musiikkiopintojen ajamana) asetellut itseäni vuosia klassisen viulistin muottiin, vaikka sisälläni on paljon "kapinaa" myös muuhun. Nyt viime aikoina on koittanut hetkiä, että tunnen ajoittain olevani vankina tässä vain "klassisen viulistin muotissa".

En tarkoita ettenkö rakastaisi instrumenttiani, klassista musiikkia tai tämän hetken opintojani. Rakastan sitä kaikkea suunnattomasti! Se on myös kaikessa kauneudessaan suuri osa minua, mikä on myös voimavarani. Kun itsellä on kuitenkin paljon unelmia, halua ja paloa tehdä paljon kaikkea on esimerkiksi itsensä esitteleminen "Jenninä, klassisen puolen viulistina" jo aika ahdistavan tuntuinen. On liian vahva kuva siitä, millainen klassinen viulisti olisi. Se on jälleen yksi oman mielen luomista ajatuksista. Sen mielikuvan syntyyn on varmasti lukemattomia syitä ja niiden selvittäminen onkin jo aivan oma lukunsa.

Näitä nimityksiä ylipäätään miettiessäni muusikko-Jenni tuntuu heti vähän väljemmältä. Se ei kerro genreä tai instrumenttia eikä sisällä minun viulistina keräämääni henkilökohtaista painolastia. Mikä tämä painolasti sitten on? No, se on kaikki se, mikä vaikeuttaa etenkin esiintymistilanteita ja aiheuttaa valtavan jännityksen.

Olen aivan todella kova jännittämään. Jännitän monia asioita, mutta ainoa tilanne, missä jännitys yleensä yltyy hallitsemattomaksi eikä ole käännettävissä positiiviseksi energiaksi on tilanteet, joissa olen soittamassa ja etenkin sooloesiintymiset. Kuulostaa näin sanottuna ihan luonnolliselta nimittäin varmasti kaikilla esiintyjillä on enemmän tai vähemmän esiintymisjännitystä. Minun kohdallani esiintymiset ovat kuitenkin melko suuri mörkö, jota onneksi työstetään oikeiden ihmisten kanssa koko ajan. Jokin ihmeellinen tunne sisälläni nimittäin vain ajaa minua kohti esiintymisiä (ja enhän muuten tällä alalla olisikaan) kaikesta pelosta ja kauhustakin huolimatta. Ainoa hidaste on, että tarttuessani viuluun minä astun musiikkikuplaan. En ole vain Jenni, vaan olen viulisti-Jenni irrallaan muusta ja saan kaveriksini kaikki syyllistävät ajatukset ja osoittavat sormet. 

Heti kuplaan astuessani olen huomattavasti kriittisempi, herkempi ja epävarmempi. Löydän kyllä myös itsevarmuuden hetket, kun luotan itseeni ja uskallan antaa mennä. Kupla siis rakoilee aika ajoin. Tarkoitukseni on kuitenkin löytää keino poksauttaa se vahvaseinäinen ja puristava kupla kokonaan! Kaikesta epävarmuudesta en tietenkään oleta pääseväni, mutta en halua epävarmuuden olevan kahlitseva. Sille ei ole mitään syytä. Ilman kahlitsevaa kuplaa pääsisin kokemaan hetken minuna itsenäni enkä katsellen kuplan läpi. Ja todella uskon, että kaikista epäonnistuneista esiintymisistä, itkuista, lukuisista romahtamisista ja hurjista peloista huolimatta aion seistä vielä lavalla ilman kiinnipiteleviä ajatuksia tai tunteita. Aion olla yhtä lailla sekä Jenni että viulisti-Jenni.

Toivon, että voisin tarttua viuluun ja jammailla niitä näitä ilman ruoskimista jokaisesta virheestä. Onnistun aika hyvin tällaisessa soittelussa ilman paineita esim. kitaralla, pianolla tai ukulelella, mutta se kaikki on hirveän hankalaa viulun kanssa. Heti viulukotelon avattuani alan astua jo kohti omaa viulistikuplaa. Se jos mikä on todella kummallista, mutta olen iloinen, että tiedostan kaikki nämä omat möröt ja olen tullut jo monta askelta niiden kanssa kohti helpompaa muusikoutta - vapaata muusikoutta, kuten itse tykkään sanoa.

Minun kehotukseni siis on (etenkin itselleni!), että uskalla poksauttaa kupla! Haluan huomata, että olen yhtä lailla minä myös siellä lavalla viulu kädessä ja minussa on kaikki se itsevarmuus myös siellä. Kukaan ei tule konserttiin vain arvostelemaan, eikä kukaan huomaa ja katsele vain ja ainoastaan mahdollisia virheitä eikä itsenikään kannata tehdä niin. Niitä tulee ja menee. Olen huomannut, että virheiden huomioimisesta seuraa vain niiden kasaantuminen sekä ketjureaktio, ja lopussa odottaa täydellinen katastrofi. Nimenomaan tähän katastrofiajatteluun olen esiintymisteni kanssa pitkälti takertunut.

Tärkeintä olisi löytää mielenrauha esiintymistilanteissa, jolloin voi itsekin nauttia musiikista ja luottaa siihen, että se kyllä kantaa! Kuten erästä mestarikurssia katsoessani You Tubessa, opettajana toiminut Leon Fleisher totesi, että muusikkoina me emme ole niitä tähtiä, vaan musiikki on päätähti: me vain opimme välittämään sen kuulijoille. Minun mielestäni tämä oli tavallaan aika lohduttava ja rauhoittava ajatus. Sen saattelemana jatkankin omaa matkaani kohti varmempia esiintymisiä😊